Ihmisen keho on erikoinen. Jonkinlainen biologinen sattuma suuremman totuuden keittämässä todellisuuden sopassa. Se ei vielä riitä, että meiltä ei edes kysytä onko meillä mielenkiintoa syntyä tähän maailmaan, vaan myös fyysisen kunnon ylläpitämistä pidetään oletusarvona sen jälkeen. Jos olisi etukäteen tiedossa kuinka paljon kuntoilua, hikoilua ja nivushiertymiä yhdelle ihmiselle elämänsä aikana lankeaa, moni meistä jäisi lillumaan kvanttifysiikalle toistaiseksi tuntemattomaan molekyylityhjiöön eikä suostuisi tulemaan sieltä kirveelläkään ulos tähän maailmaan. Jos taas päätät olla liikkumatta, saat tilalle syyllisyyden tunteen ja huonon omatunnon. Syntyy tilanne jossa ei ole voittajia.

Yleisimpiä liikkumisen muotoja ovat lenkkeily ja kuntosali jotka molemmat vaativat pitkäjänteisyyttä, itsekuria ja säännöllisyyttä. Nämä täysin ihmisyyden vastaiset ominaisuudet imevät sielusta viimeisetkin elämänhalun rippeet varsin tehokkaasti. Epätoivoisimmat siirtyvät suoraan rankempiin lajeihin, joissa joko ihan puhtaasti juostaan tai jalkoihin kytketään sukset joilla työnnellään itseä kohti murskaavaa itsetuhoisuuden mustaa-aukkoa. Talvisin ei ole ollenkaan tavatonta nähdä etäältä hiihtoladun suunnasta lintuparven lennähtävän puusta yllättäen, jota seuraa sekunnin kuluttua taivaisiin kaikuva käsiaseen laukaus.

Liikunnan hirveys toistuu läpi historian. Kun lihaksikas, ruskettunut, kireään paitaan pukeutunut möhkäle ruoskii sinua liikuttelemaan betonista veistettyä mötikkää, on perusteltua kysyä, ollaanko ohjatulla kahvakuulatunnilla vai pyramideja rakentamassa? Oli kyseessä sitten Orionin tähdistö tai personal trainer, molemmissa tapauksissa elementti liikkuu näiden tekemien kuvioiden perusteella. Orjuuttava hikoilu ei kysele millä vuosituhannella eletään.

Mikäli ruoskintaa ei suorita joku muu, se on tehtävä itse. Liikkumattomuudesta ja lihomisesta seuraava rampauttava ahdistus on toki ongelma, mutta ei läheskään yhtä paha kuin fyysisestä liikunnasta aiheutuva hikoilu. Näitä syyllisyyden tunteita voi hallita pyörittelemällä ne pieneksi tiukoiksi mytyiksi ja painamalla ne sisäisesti rintalastan alaosan tienoille muhimaan. Jossain vaiheessa näitä myttyjä kertyy kuitenkin siinä määrin että säteily yltää vaikuttamaan jo pään toimintaan, ja aivojen vialliset hermoradat kaipaavat resetointia kuin mikäkin virusten infestoima tietokone. Tämä onnistuu parhaiten lyömällä pää vaikkapa pesuhuoneen posliiniseen lavuaarin kulmaan. Kylmällä kaakelilattialla makaava ihminen on tutkimusten mukaan onnellisimmallaan juuri siinä lyhyessä tiedottomassa hetkessä, kun järjestelmä palautuu takaisin tehdasasetuksiin.

Toisin kuin liikunta, liikkumattomuus ei ole pelkkää kärsimystä. Ajoittain todellisuuden kuutio nytkähtää juuri optimaaliin asentoon ja pikaruokaa mussuttava ihmisraunio saa synninpäästön: Sisätiloissa paikallaan istumista voi jatkaa hyvällä omallatunnolla mikäli uutisissa mainitaan edes pienen pieni sateen, pakkasen tai ydinlaskeuman uhka.

Jos ihminen olisi luotu liikkumaan, olisi edelleen valloilla alkukantaisten ihmisten tapa liikkua vuodenaikojen vaihtelun mukaan riistan ja kasvien perässä (Hunter-Gatherer). Nykyään sivilisaatiot keskittyvät kuitenkin rakentumaan ainoastaan niiden paikkojen ympärille mistä ruokaa saa ilman hikoilua, automaattisesti ja vaeltelematta tasangolta toiselle (Eater-Hesburger).

Hikoilu on täysin luonnotonta kaikkialla muualla paitsi saunassa ja katsastuksen jälkitarkastuksessa. Palauttavana loppuvenyttelynä voidaan siis todeta, että liikkumisen ilon voittaa ainoastaan paikallaan olemisen riemu.