The Soundcheckers -yhtyeen uusin levyjulkaisu, "Appetite for Huvilupa", haastaa kuulijat rikkomalla perinteisen kaavat. Keikkalavoja ja varsinkin kesän festivaaleja ahkerasti kiertävä kokeellinen ryhmä tuo uusimmalla julkaisullaan kuultavaksi niin monitasoisen kiekon, että yhtyeen edelliset, progressiiviseksikin kuvaillut levyt, vaikuttavat Shakiran keittämältä Top-40 puurolta. Toki levyn kokeellisuus ei tule kuulijalle yllätyksenä: Viimeisin parin vuoden takainen levyjulkaisu "Viideltä pystyyn ja kuudelta purkuun" antoi esimakua yhtyeen työmoraalista: Tässä on porukka joka ei ainoastaan sävellä, soita ja esiinny, vaan myös roudaa itse.

Monimutkaisen levyn avausraita "Hei hei, yks kaks!" imaisee kuulijan mukaan tietynlaisella yksinkertaisuudellaan ja varmasti samasta syystä kappale valittiin ensimmäiseksi singlelohkaisuksi muutama viikko ennen levyn varsinaista julkaisua. Kappale on yhtä vokalistin juhlaa ja instrumenttien jäädessä kokonaan pois syntyy pelkistetty, toistoon pohjautuva kysyvä ilmapiiri, jossa korostetaan kuuluvuutta. Ikään kuin herkkä vuoropuhelu maailman kanssa: Kuuluuko ääneni? Levyn lopusta löytyy myös saman kappaleen bonusraita, joka on selvästi suunnattu enemmän kansainvälisille markkinoille nimenvaihdoksellaan "Hey hey, one two!"

Kappaleen loputtua tunnekuohussa vellova kuulija jätetään kuuntelemaan kaukaa tulevia, yksittäisiä ja vaimeita rakentelun ääniä. Metallinen kilinä ja satunnainen kolina rikkoontuu hetkittäin huutoihin kuten "Ei mee Arto piuhat siitä kun nuo valot ensin!". Etäältä kuuluva kuorma-auton peruuttamisesta lähtevä piippausääni asettaa kuulijan kuin aidan taakse arvailemaan että mistä on kyse. Kun aistit ovat herkimmillään, tärähtää kaiuttimista raamatullisen mittakaavan voluumilla cover versio AC/DC:n "Thunderstruck" -kappaleesta, joka kuitenkin kuin kiusoitellen feidataan kuulumattomiin vain parin sekunnin jälkeen. Kun feidattu voluumi tekee paluun, soikin kaiuttimista yllättäen Abban "Dancing queen".

Nykyään rumpaleiden osaamisen mittarina toimii nopeus. Heidän taitojaan puntaroidaan filleillä ja kiemuraisilla rudimenteillä joissa kapulat kiirehtivät valonnopeudella iskupinnalta toiselle. The Soundcheckers -yhtyeen rumpalilla ei ole kuitenkaan kiire yhtään mihinkään ja hän ei trendeille kumarra. Tästä todisteena levyn puolivälistä löytyvä psykedeelinen, seitsemäntoista minuuttia pitkä, yhden käden tomarisoolo, jonka aikana äänitasot huitovat ylhäällä ja alhaalla, ja vapaa käsi jopa ajoittain muuttaa kalvojen kireyttä.

Tomarisoolo muuttuu loppuvaiheessa keskitempoiseksi perusrytmiksi ja tähän tarraa luontevasti kiinni yhtyeen kitaristi seuraavalla raidalla. Vaikka edellisillä levyillä onkin kuultu varsin kiemuraisia arpeggioita kielisoittimilta, tällä kertaa on palattu sinne kuuluisille juurille, ja komppia säestää kitaristin lyhyet otteet omista täysin satunnaisista Metallican lemppari riffeistä. Kappaleen vaiettua basson matalinta kieltä rämpäytetään kerran.

Rohkealla näkemyksellä toteutettu levy rikkoo levyteollisuuden tabuja rankalla kädellä mutta onnistuu siitä huolimatta olemaan yhtenäinen kokonaisuus. Yhtyettä ei välttämättä voi suositella sellaiselle joka on tottunut suoraviivaisempaan ja perinteiseen tulkintaan ja tässä varmasti lienee The Soundcheckers -yhtyeen heikkous suosion suhteen. Bändi onnistuu olemaan kiinnostava siinä määrin että keikkoja riittää isoissakin musiikkitapahtumissa ympäri maan, mutta valitettavasti vain sen verran että pääesiintyjän paikan sijasta tyytyminen on vain festareiden avausbändin asemaan.

Ensi viikolla levyarviossa puhallinmusiikki kokoelma "Täyttä tuubaa!".