Ja niin pieni pörröinen Nalle tallusti taas ikimetsässä. Aamukasteessa vasta heränneenä keräili hunajaa, tervehti muita metsän kulkijoita ja hyräilipä heille ohimennen iloisesti:

- Heipä hei, hyvää iltaa! Luppakorva seikkailee taas. Luppakorva nimen sain, korvani nääs lerputtaa.

Muita ikimetsän eläimiä ihmetytti Nallen tapa puhutella itseään kolmannessa persoonassa, mutta Nalle oli niin mukava etteipä tyyli liikoja häirinnyt... Toisin kuin Nallen tapa sisällyttää puheisiinsa Tamperelaisille tyypillisiä hokemia. Nalle oli kuitenkin yksi ikimetsän ahkerimpia hunajan ja marjojen kerääjiä. Otti itselleen vain sen verran mitä itselleen naposteltavaksi tarvitsi, ja kiikutti loput ikimetsän suurelle talvivarastolle.

Aurinko laski ja Nalle kävi nukkumaan. Aurinko nousi ja Nallepa heräili, sijasi vuoteensa ja tallusti taas ikimetsään niin kuin joka aamu aina ennenkin. Ahkerana kiersi puskat, käänsi kivet, kurkki kantojen alle ja keräsi kaiken minkä kerätä ehti ennen kuin aurinko taas meni hetkeksi nukkumaan. Tassuja ihan kolotti, mutta Nalle oli iloinen kun sai ahkerana auttaa ja ikimetsän talvivarastolle ruokatarpeita kerätä. Pitkä talvi teki tuloaan ja silloin pitää kaikilla olla purtavaa! Myös Nallella itsellään, ystävillä, Ossi-Oravalla, ihan kaikilla.

Aamupa taas koitti. Yömyssy naulakkoon, tassullinen hunajaa purnukasta huuleen ja metsään tallustelemaan. Mutta voi sentään! Eipä ehtinyt moneen ketunkoloon kurkata kun huomasi että nyt vähän särkee, ja korvakin ehkä tavallista enemmän lerputtaa. Nalle kuitenkin ahkerana jatkoi ja nuuski mättäitä, mutta voi että, miten koskeekin ja korvakin lerputtaa lerputtamistaan. Pudisti ja piteli päätään että nyt on levolle mentävä. Haukotteli yli tuhat kertaa matkalla kotiin mutta sentään sänkyyn selvisi. Niin paljon Nallea väsytti.

Seuraavana aamuna Nalle se taas heräsi mutta voi että miten koski kuonoon ja korva lerputti! Hirmuisesti väsytti ja pahalta tuntui mutta eipä auta, mentävä on. Nalle puhkui ja puhisi, keräsi kaikki voimansa ja suuntasi taas kohti metsää. Eipä päässyt pitkälle vaan alkumetreille väsähti. Pakko oli palata kun sattui niin. Kömpi sänkyynsä ja veti yömyssyn syvälle päähän mutta eipä tullut untakaan, korva kun lerputti entistä enemmän ja kipu levisi ihan että hui kamala! Surkeana uikutti kohtaloaan mutta piti yllä toivoa että vielä tämä tästä. Aurinko meni ja tuli takaisinkin mutta Nalle ei saanut yhtä silmäystä levättyä. Voi parka pieni poloinen.

Soitti tovin päästä peltipurkkipuhelimella ikimetsän terveysasemalle, ja sieltäpä kiirehti paikalle kiireen rutinoima Saukko Sairaanhoitaja. Nalle valitti miten kovasti koskee ja korva lerputtaa. Saukko tutki nallea, kuunteli sydäntä, kurkkasi kurkkuun ja sanoppa "aaa". Kaikki oli kunnossa mutta kun lampulla lerputtavaan korvaan kurkkasi, niin säpsähti niin että Nallekin huolestui. "Voi sentään. Sinullapa tuo korva noin lerputtaa. Tänne kun ihan silmää siristää ja tarkkaan lampulla katsoo niin kyllä täällä jotain näkyykin... Täällä oikein syvällä, täällä ihan perällä... Täällä on patoutuneita murheita, huolia ja hoitamattomia mielenterveysongelmia. Ja vähän vaikkua".

Nallea huolestutti niin että eipä juuri nukkunut seuraavanakaan yönä vaikka olipa kiireen rutinoima Saukko Sairaanhoitaja antanut vähän ylimääräistä Nukku-Matin unihiekkaakin, sekä pienin paketin taikapillereitä joilla mieli kirkastuu mutta raskasta ajoneuvokalustoa ei saanut enää ajaa ilman erillistä lupaa. Yöpöydälle oli kiireen rutinoima Saukko Sairaanhoitaja jättänyt pienen lappusen jolla sai ikimetsän talvivarastolta hunajaa tiettyyn määräaikaan saakka. Nalle voi pahoin ja veti yömyssyn silmille, peiton korville. Jäipä odottamaan että uni sieltä tulla tupsahtaa. Ja lopulta tupsahtikin.
Koittipa taas aamu joka normaalisti oli iloinen mutta eipä Nalle jaksanut kuin hieman nousta että tassulla hunajaa huuleen ja pian heti takaisin petiin. Aurinko taas tuli ja meni monen monta kertaa mutta Nalle se vain tuijotti sänkynsä yläpuolella olevaa kattoa ja antoi silmänalusien mustua. Näinpä jatkui kunnes Nalle taas hieman nousi että hunajaa mouruavaan mahaan, niin hups keikkaa, siinä oli purnukka mutta vain tyhjyyttä täynnä!

Kaikki voimat piti taas kerätä ja nousta ylös. Nalle ähisi ja puhisi mutta ikimetsän talvivarastolle piti mennä. "Miten tämä matka onkin niin tavattoman pitkä ja raskas vaikka ennen oli lyhyt ja kevyt?" Nalle mietti miettimistään kun tutulla reitillä kulki. Perille päästyään istuipa odotusaulassa ja yritti olla että ei väsy edes ole. Puolitorkku jäi nimensä mukaiseksi kun kun tunneälyltään rampautunut Virkailija-Kotka viittoi Nallea luukulleen. Sai kuin saikin purkin hunajaa mutta leipääntyneen muistutuksen myös. Metsä on ikuinen, varasto ei.

Nalle torkahteli punkassaan, maisteli hunajaa, väsytti. Kävipä ikimetsän talvivarastolla taas kerran ja vielä toisen kolmannenkin mutta olo sen kuin huononi. Nallea pelotti. Ei poloinen tiennyt mikä on vikana? Miten korvaan oli päässyt kaikki ne kiireen rutinoiman Sairaanhoitaja Saukon kertomat pöpöt ja korva lerputti? Söipä taikapillereitä mutta eipä auttanut ei. Lienekkö taikaa niissä laisinkaan? Aurinko meni jossain, missä lie? Pelttipurkkipuhelin pirisi aina välillä mutta olipa Nalle parka jo niin väsynyt että ei jaksanut enää vastata, vaikka tiesi että Ossi-Orava on mukava heppu ja kertoi kivoja tarinoita luuriin ja lauloi lorujaan että "Bipolar vaarilla oooli taalo! Hiijala hiijala hoi!" Yhä oudommaksi muuttui Nallen olo kun ei peltipurkkipuhelin enää sitten soinutkaan.

Ja taas laahusti Nalle talvivarastolle, liian tutulle luukulle missä odottikin jo tunneälyltään rampautunut Virkailija-Kotka, eri tavalla virnistäen kuin aikaisemmin. Nalle hieroi riutunutta masuaan että nälkä se taas. Tunneälyltään rampautunut Virkailija-Kotka kääkätti ihmeellisesti, ja ojensi Nallelle lomakkeita ja ohjeita jotka olivat liian vaikeita ymmärrettäväksi. Jatkoipa vielä nautinnollisesti että ei tule enää ilmaista hunajaa. Nalle se yritti selittää että katsos miten korvani nääs lerputtaa? Siellä on sisällä vaikka mitä ja vaikkuakin, ja monen monta vuotta on hunajaa kyllä metsästä tänne tuonut. Tunneälyltään rampautunut Virkailija-Kotka tivasi että nyt on Nallen tehtävä jotain. Ei voi vain olla. Nallepa hätääntyi ja itkuaan pidätellen varovaisesti selitti:

- Olen pieni Nalle vain, pullea, lasten kanssa viihdyn ain.
- Olen pieni Nalle vain, pörheä, lapset mua rakastaa.

Tunneälyltään rampautunut Virkailija-Kotka kirjoitti papereihinsa että Nalle etsii siis töitä sosiaalialalta, mutta ei tietenkään voinut olla nuorisotyössä vakituisessa työsuhteessa lakiuudistuksen mukanaan tuoman koulutuspakotteen vuoksi. Nallepa ei ymmärtänyt yhtään että mitäs hölön pölön humpsis kun meni ohi! Yrittipä tätä selittääkin vielä mutta Kotka oli puhunut ja se, kuten tiedetään, on ikimetsän laki. Häipyi nälissään ja harhaili metsään. "Kuinka minun nyt käy?" uikutti ihmeissään.

Nalle oli taas pitkästä aikaa siellä missä halusi olla, metsässä, mutta olipa olo niin erilainen kuin ennen. Surku ja parku tuli tämän tästä, ja Nalle se vain jatkoi taaperrusta vailla päämäärää. Nälkäänsä napsi variksenmarjoja sieltä ja täältä, vaikka tiesi että eipä ole hyväksi niitä syödä. Mutta olo keveni, ja taakka pieneni kun variksenmarjoja naposteli. Kevenipä päässä ja tuli ihan huppelis olo. Pianpa Nalle kaapi kaksin tassuin marjoja kuonoonsa ja hetken kaikki oli taas vähän paremmin. Taapersipa huojuen yhä syvemmälle metsään, pidemmälle kuin ikinä koskaan. Pimeys tuli jo muutenkin, ei pelkästään korvien väliin. Nyt oli jo Nalle niin väsynyt että eipä enää omilla jaloillaan kulkenut, saati pystyssä pysynyt. Mumisipa vielä sekavana ihan hiljaa kyynelet poskillaan:

- Hyvää yötä piltit... Nalle silmät sulkee...

Ja kaatuipa niille sijoilleen, juuri siihen valtion rautateille hetkeksi köllöttelemään.

Läheiseltä asemalta lähtenyt iloinen vekkuli, Taneli-Tavarajuna, piti huolen että Nallen tapaus päätyi ikimetsän iltapäiväsanomien alaotsikkoon, mutta vain henkilövahinkona jonka vuoksi yöllinen junaliikenne myöhästyi tunnin. Muu metsäkansa heräili uutisiin huokaisten helpotuksesta että kaikki on onneksi hyvin. Lähipäivinä tunneälyltään rampautunut Virkailija-Kotka piti verkostopalaverin kiireeseen rutinoituneen Sairaanhoitaja Saukon kanssa. Molemmat olivat tyytyväisiä, sillä jostain syystä yhteistä hyvää vieroksuvia loiselukoita oli vähemmän kuin aiemmin, ja systeemin toimivuus tuli saada kaikkien metsän asukkaiden tietoon. Paikalle kutsuttiin aitauksensa ulkopuolelle määkivä Toimittaja-Lammas, joka kyseenalaistamatta sanaakaan kirjotti ikimetsän iltapäivälehteen isoilla pölkkykirjaimilla:

- Kaikki on, ei ainoastaan hyvin, vaan paremmin ja sen pituinen se!