Life is too short to waste a second of it julistaa sosiaalisen median tarjoama motivaatiokuva. Merellisen horisontin taakse laskeutuva oranssi aurinko ohjaa kohti rauhallista, filosofista pohdintaa ja saa kenties niskalihakset nyökkäämään hyväksyvästi. Elämästä tulee ottaa kaikki irti, eihän täällä loputtomiin olla. Vaikka fyysisesti olisikin loskaisen marraskuun keskellä, mielen on helppo rauhoittua trooppisten pasaatituulien hivellessä lempeästi kasvoja, kuulla aallot, palmupuiden havina ja etäällä yöllistä soittoaan aloittelevat sirkat. Merellisten, rauhoittavien äänien keskellä on lupa pysähtyä, istua, olla vaan ja tuijottaa lasittunein katsein horisonttiin, miettiä mikä on on oikeasti elämässä tärkeää. Taivaanrantoja mielessäsi maalatessa olet nyt osa kolmen ihmisen luomaa kollektiivista paradoksia. Yksi otti kuvan, toinen laittoi sen nettiin kuvitustekstillä ja nyt sinä istut sitä tuijottamassa, vaikka kuva nimenomaan kieltää tuhlaamasta sekuntiakaan. Elämä on lyhyt. Ylös siitä, vitun läskikasa. Oikeassa elämässä ei hiekkarannat syleile vaan lokit rääkyy ja paskoo.

Väittämä, että elämä olisi lyhyt ja aikaa ei ole tuhlattavaksi, viittaa numeraaliseen raja-arvoon. 2000-luvulla ihmisen keskimääräinen elinajanodote on reilut kahdeksankymmenttä vuotta ja näköjään tämäkään ei ole riittävän pitkä aika, jotta ehtisi olla tuhlaamatta sekuntiakaan, kuten lukuisat keski-ikäiset naiset internetissä ehdottavat. Moni julistaakin elävänsä niin sanotusti täysillä, mikä on sikäli mielenkiintoista, että emme kuitenkaan koskaan saa tietää, kuinka lähelle sataaprosenttia pääsemme ennen kuin kuolo korjaa. Ehkä se luku kerrotaan siellä kuuluisassa seuraavassa elämässä ja sehän vasta kyrpisi, jos vielä sielläkin joutuisi laiskanläksynä elämään sitä kesken jäänyttä entistä elämää jo olemassaolevan elämän lisäksi.

60 000 vuotta sitten, kun ihmislaji alkoi hiljalleen liikkua Lähi-Idästä kohti Eurooppaa - puhumattakaan ajasta ennen sitä - elämä oli täysin erilaista kuin nykyään. Elämä täytyi suorittaa murto-osassa siitä ajasta, mikä nykyään mielletään kiireeksi. Ihmisen keskimääräinen elinikä oli reipas kaksikymmentä vuotta, ehkä hyvällä tuurilla saattoi ehtiä kolmekymmentä kynttilää kakkuunsa tökkäämään, kunnes nykyisistäkin motivaatiokuvista tuttu aurinkojumala käskytti mammutin marssimaan korsimajasta läpi. Ylioppilaslakin saamisen jälkeen elinaikaa oli jäljellä noin kaksi vuotta, joten tee siinä ajassa sitten työura, perhe ja omakotitalo. Juuri tästä syystä siihen aikaan oli yleistä asua luolissa. Turha alkaa nikkaroimaan, jos ruumis jähmettyy ennen sokkelia. Metsästäjä-keräilijöiden sanotaan liikkuneen riistan perässä ristiin rastiin Eurooppaa, mutta todellisuudessa heillä oli vain saatanallinen kiire näkemään paikkoja ennen kuin elämä loppuu. Näin sai alkunsa nykypäivänkin parikymppisten suosima ilmiö, Interrail halki Euroopan.

Kun liikutaan aikajanalla vieläkin enemmän taaksepäin ja tarkastellaan Afrikasta Lähi-Itään siirtyneitä sapiens serkkujamme, elämä oli niin lyhyt, että aikaa ei jäänyt muuhun kuin lisääntymiseen. Nykyajan "kiireinen" ihminen ehtii ainakin hetken miettiä valintojaan ja kymmenen kilometrin päässä olevan Tinder mätsin outoa luomea, että noinkohan tuo lapselle periytyy, kun taas esi-isämme lompsivat kolmetuhatta kilometriä linnuntietä koilliseen ja raiskasivat kokonaisen Neandertal lajin kertarykäyksellä sukupuuttoon. Ei ollut niin nöpönuukaa, että ootko töissä missä ja onko kissatalous. Oman lajin jatkuvuutta kiirehtiessä ujot hymyt ja hohtokeilaus jäi välistä.

Elämän hektisyys kääntyy päälaelleen, kun tarkastellaan elämää ei-henkilökohtaisesta näkökulmasta. Noin neljä miljardia vuotta sitten yksi ainoa solu päätti, että hätäkö tässä. Sittemmin kyseinen solu on jakaantunut ja monistunut ties kuinka monta triljoonaa kertaa, mutta valmista ei näytä tulevan, ei sitten millään, ja elämä jatkaa monimuotoista porskuttamista eteenpäin. Kun vääjämätön maailmankaikkeuden lämpökuolema lopulta viheltää pelin poikki, olisi mukava tietää kuinka valmiiksi elämä ehti? Menikö elämä täysillä kuin internetin lortot vai käsijarru päällä vailla tarkoitusta ja päämäärää? Jos zoomataan kameraa vieläkin kauemmaksi ja mietitään maailmankaikkeuden neljäntoista miljardin vuoden ikää, iskee väkisinkin se tunne, kuin odottaisi bussia mutta sitä ei vain tule. On ihan perusteltua huutaa alkuräjähdyksen kvanttireikään, että mikä vittu siinä on, kun ei sitä pysyvää, muuttumatonta tilaa löydy? Päättymättömälle ajan suunnalle ei taputa muut kuin suomalaiset ydinvoimalahankkeet.

Jos kerran nykyään on niin kiire elää eikä hetkeäkään saa hukata niin on myös syytä olettaa, että tahti hiipuu tulevaisuudessa. Tasaisen vauhdin taulukolla eliniän odote on viidenkymmenen vuoden päästä reippaasti yli satasen ja tähän kun lisätään teknologian innovaatiot, niin nousun voi odottaa olevan ekspotentiaalinen. Tutkijat ovat jo nyt onnistuneet tuplaamaan kastematojen eliniäin ja jos sama onnistuu ihmisillä tulevaisuudessa, niin mikäs siinä, kahdessasadassa vuodessa ehtii kai välillä hengähtääkin. Jossain vaiheessa elämän lyhyys loppuu väistämättä ja tilalle tulee pituus. Kun pelisääntöjä ei enää sanele punaviinipäissään huomiota kerjäävät, internetissä vaanivat keski-ikäiset rinkirunkkukoppelot, voimme lopultakin repiä elämän ympäriltä motivaatiokuvan mustat raamit ja tuijotella auringonlaskua mielin määrin vailla pienintäkään kiirettä yhtään mihinkään.