Isännän kiristäessä metsäsuksiensa siteitä, innokkaana hyppelehtivä Musti osaa jo aavistaa, että kohta mennään taas. Suksen kärjet osoittavat tutulle talviselle metsäpolulle, jossa odottaa tuttu maasto niin Mustille kuin pakkasessa hytisevälle isännälle ja eipä ehdi isäntä kuin lumet suksistaan kopsauttaa kun Musti jo totutusti ottaa hyvän etumatkan ja katoaa metsän uumeniin. Mustille kaikki on kuin tuhat kertaa ennenkin. Isännälle kumpikaan, lähtö tai paluu, ei tule olemaan sinne päinkään. Pitkän huokauksen jälkeen sukset narahtavat raskaasti liikkeelle. Normaalisti takan päällä eläkepäiviä viettävä kivääri on kiedottu paksuun kangaskoteloon ja roikkuu nyt surumielisen hiihtäjän eväsrepun tilalla.

Kilometrin jälkeen polku muistuttaa jo enemmän latua ja innoissaan hökeltävä Musti ilmestyy lumisesta kuusikosta isäntänsä vierelle. Koko takapää vispaa odotuksesta puolelta toiselle ja katse kiinnittyy tiukasti isäntään, joka vie sormensa kohti kuuraista partaansa ja kuuluu kimakka vihellys. Musti jatkaa latua pitkin isäntänsä edellä totuttuun, perinteiseen tyyliin.

Normaalisti lenkki kiertää järven ympäri, mutta tällä kertaa matka jää lyhyemmäksi. Isännän vislatessa edellä kulkeva Musti kääntyy kuolat poskillaan katsomaan, miksi isäntä poikkeaa ladulta ja hiihtää umpihangessa metsäaukeaa kohti. Samoja jälkiä seuraten Musti ohittaa isäntänsä ja kirmaa vauhdilla etumaastoon.

Aukion laidassa isäntä istahtaa kannolle ja antaa Mustin kirmata mihin ikinä utelias, vilkas mieli vie. Loputonta hökeltämistä tarkkaillessaan hän nieleskelee raskaasti ja muistelee yhteisiä hetkiä. Luottamus, joka vuosien kuluessa yhdessä saavutettiin, on jotain millä voi ylpeillä. Intoakin tuntuu vielä vanhalla iällä löytyvän, mutta totuushan on se, että lonkat eivät ole entisensä. Nythän sitä ei huomaa, mutta iltaan mennessä uikutetaan taas varmasti. Raskain mielin kivääri kuoriutuu suojuksestaan ja aukiolle kajahtaa voimakas, kaikuva vihellys.

Musti nuuskii uteliaana yläviistosta tuijottavaa, aavistuksen vapisevaa metalliputkea ja istahtaa naama kuolassa hankeen. Kirmailu metsäladulla ja aukiolla on tehnyt vanhukselle tehtävänsä ja maitohapot jaloissa saavat kielen läähättämään kiivaassa rytmissä. Mustin mielestä isäntä on eri näköinen, silmissä märkää ja poskissa punaista. Ihmetyksestä ymmällään, teinkö jotain väärin, Musti kurkkii sivuilleen ja katseen palatessa kohti isännän outoja kasvoja aukiolle kajahtaa voimakas, kaikuva laukaus.

Tunneilta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen tärisevä isäntä kaatuu takaisin kannolle istumaan ja heittää kiväärin viereensä hankeen. Kyyneliä pitää piilotella vaikka ketään ei varmasti ole samalla neliökilometrillä. Ryhdin painuessa entistä alemmaksi mielessä leiskuu satoja muistoja valonnopeudella. Kaikki ne hienot hetket. Kaikki ne vaikeat hetket. Kaikki ne hetket ja yhtäaikaa ja erikseen. Tupakaksi voisi laittaa, vaikka ei niitä miehiä olekaan.

Ilmassa on jo hyvän tovin ehtinyt leijua ryttyisen Barclayn tuoksu, kun kaksi eri syistä lasittunutta katsetta tuijottaa hiljaa toisiaan. Toisen mielessä ei liiku enää mitään, toisen mieli palaa sekavasti muistoissa sinne tänne; Oberhofin Tour de Skin tuomariston pelleilyyn, Val Di Fiemmen viidennen osuuden irtiottoon jyrkässä nousussa, norjalaisen viimeisen kaarteen törttöilyyn Lahdessa. Vaikeina hetkinä kauniit muistot ovat jossain turhan syvällä takaraivossa ja isännän täytyy pakottaa itsensä muistelemaan sitä ylevää hetkeä, kun Sotsin olympialaisten palkintopallin korkeimmalla korokkeella seisoivat parisprintin voittajat, Musti ja Iivo Niskanen, kultaiset mitalit kaulassaan.

Kivääriä takaisin kangaskoteloonsa kääriessä isäntä huokailee raskain mielin. Vaikka matkan varrelta löytyy monia muistoja, kultaisiakin, se ei tee huippu-urheilijan lopetuspäätöksestä yhtään helpompaa.